Hei!

Kesän kauneiden keskellä olen rakentamssa uutta blogisivustoani, uudella ilmeellä ja uusilla väreillä.
Nämä sivut ovat nähtävissä vielä toistaiseksi elokuuhun saakka.
Tässä suora linkki uusille sivuilleni: http://esasarvenblogi.blogspot.com/
Voit lisätä sen suoraan suosikkeihisi.

Terveisin Esa

Koen olevani juuri nyt elämässäni risteyksessä. Eräs vaihe on päättynyt ja asioita summataan sen mukaan. Kahdeksan vuoden työputki yhden seurakunnan pastorina on aika pitkä elämänvaihe. Siihen ja erityisesti sen jälkeisiin kahteen vuoteen mahtuu melkoinen määrä tapahtumia ja tunteita.

Alkusyksystä 2007 sain käsiini edesmenneen anglikaanipastori Davis Watsonin, Kuin Salaman isku –kirjan[1]. Kirja kertoi Watsonin perheen taistelusta syöpää vastaan. Pastorina peilasin itseäni David Watsonin ajatuksiin ja tunnelmiin.   Kirjasta nouseva ydinajatus oli minulle katkeruuden ja vihan luovuttaminen Jumalalle. Sairaus ja työstä sivuun jääminen, erityisesti oman kutsumuksen kriisiyhtyminen ovat olleet mittaluokassaan mielettömiä juttuja!

Se suuri "miksi"?

Monesti olen miettinyt ja kysellyt Jumalalta "miksi ja mitä varten?" Olen huomannut, että voin vaatia Jumalaa vastamaan kaikkiin "miksi" -kysymyksiini. Kuitenkin Kaikkivaltiaana Jumala ei ole velvollinen vastaamaan yhteenkään kysymykseeni. Hän voi vaieta täysin, niin kuin hän teki Jobin kohdalla.          

Toisaalta Jobin kohdalla Jumala oli hiljaa niin kauan, kuin Job huusi tuskaansa, pettymystään, vihaansa ja epätoivoaan Jumalalle ja koko hänen maailmalleen. Viimein kun mies oli tyhjä huudosta ja kaikesta kivusta turta, astui Jumala valokeilaan. Koko ajan hän oli ollut läsnä, rakasten hiljaisuudessa Jobia. Job sai vastauksen. Jumala toi koko luomakunnan hänen eteensä ja kysyi kuka niistä vastaa, kuka ne ravitsee, kuka ne loi?    Se auttoi Jobia kontrastoimaan omaa elämäänsä. Vaikka minä en tietäisi missä mennään ja vaikka kaikki tuntuu täysin järjettömältä, tietää Jumala mitä hän tekee.  Ja jos Jumala ei tiedä missä mennään, niin kuka?

Luin tänä aamuna Raamatustani, kuinka Assurin kuningas Sanherib kyseenalaistin Israelin kuninkaan ja kansan luottamuksen Herraan Kaikkitietävänä ja Kaikkivaltiaana (2.Kun.18). "Mikä on se luottamus mikä sinulla on?---Onko muiden kansojen jumalista yksikään pelastanut maatansa Assurin kuninkaan käsistä?" (2.Kun.18:19,33). Mikä saatanallinen valhe ja röyhkeys!
Mitä Israelin kuningas teki? Vaikeni vihollisensa edessä, mutta vei uhkauksen Herran kasvojen eteen: "Katso, näin minusta puhutaan, näin minua uhataan. Mitä vastaat Puolustajani, sinä joka olet Pyhä?!" (ks. 2.Kun.19:14-19).
Herra tuhosi uhittelijan ja pelasti Israelin jäännöksen, joka piti pyhänä Herransa. Sama luottamus on minulla asiassani.

Mikään luomakunnassa ei tapahdu itsestään tai ole tarkoituksettomasti olemassa. Ei edes kipu, vaikka kipu ei ole itse tarkoitus. Mutta kipu voi vetää minut lähelle Jumalaa ja ennen kaikkea lähelle sellaisia kysymyksiä, joita niin sanottuina hyvinä päivinä ja voimani päivinä kierrän kaukaa.

Odottamaton armo

Ja kun kipuun ilmestyy armo ilman, että sitä osaan aavistaa, odottaa tai ansaita, muistan mistä tulen ja mitä olisin ilman armoa. Paavali kirjoittaa seuraava filippiläiskirjeen luvussa 1: "niin että koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa" (Filip.1:13-14).

Kertakaikkinen paradoksi oli se, että seurakunnat saivat rohkeutta Paavalin kahleista. Paavali eli rajoitettua elämää Roomassa, kahlevankina, sidottuna sotilaaseen. Myös itse olen eräänlainen kahlevanki, sidottuna dialyysihoitoihin, jotka rajoittavat suuresti elämääni. Mutta "kahleeni" on jo koitunut useille siunaukseksi, mikä on ollut itselleni suuri lohtu ja toisaalta mysteeri. Mutta niin näyttää vain olevan, että vasta täysin armosta riippuvaisina, voimme olla armon välikappaleita.

Hieman myöhemmin Paavali jatkaa:
"Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla,
minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva,      vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta.
Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.
Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin" (Filip.1:19-22).

Kahleen merkitys

Kahle ei ole este Jumalan armolle. Edestämme voidaan sulkea ja paiskata joitakin ovia kiinni. Mutta usein ne ovat edellytyksenä uusien, koskaan mitenkään muuten saavutettavien ovien luokse.

Toinen mahdollisuus suljettujen ovien edessä on katkeroituminen. Myös minä olen joutunut valitsemaan useaan kertaan katkeruuden ja anteeksiantamisen välillä. Joskus pimeys on ollut niin paksua, että sitä olisi melkein voinut leikata veitsellä. Vain kahleen kilinä on kuulunut pimeyden keskeltä.

Mikä on kahleen merkitys? Kahle kahlitsee minut täysin armon varaan. En voi olla mistään muusta riippuvainen, kuin armosta koska kaikki muut tuet on viety. Paavali kykeni kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi. Ne eivät olleet enää hallitsevia vaan armo. Se ei merkinnyt sitä, etteikö kipu olisi sattunut ja loukkaukset loukanneet. Se merkitsi sitä, että hän kykeni katsomaan kipua ja loukkaajiaan armon kautta. Ja tämä siksi, koska hän tunsi ja tiesi mitä hän olisi ilman armoa. Paavali ei turhaan huudahda "minä syntisistä suurin!" Tässä kohtaa tajuan armon peittävän syntieni paljoudet ja kahleen voima murtuu. Se pitää minut riippuvaisena Jumalasta ja armon kerjäläisenä.

Paavali ei toivonut itselleen koskaan kipua, kuten en minäkään. Mutta syy miksi hän sanoi mielistyneensä heikkouksiin, vainoihin, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin,    oli juuri armossa. Heikkona, rajansa tuntevana hän oli ruhtinas, koska tunsi armon (ks.2.Kor,12:10). Tästä alkoi vapautuminen, joka johti myös muiden vapautumiseen. Armosta riippuvainen, ei enää ole ihmisten sanojen, mittojen, vaatimusten tai arvioiden orja. Hän on vapaa.

 

Oikea vastaus?

Olen myös itse kerta toisensa jälkeen tullut kaikkien yliajojen ja vastoinkäymisten jälkeen selvään risteykseen. Jossain vaiheessa tajusin, että kenties voin saada vastaukset kaikkiin kysymyksiin, mutta parantaisiko se elämäni laatua?   Ja vaikka olisin jonakin päivänä ihan terve, onko katkeruus parempi matkakumppani, kuin kipu, jota kanaan sisälläni yksinäisyydestä, yksin jäämisestä, sivuun laittamisesta ja sairauden tuomista kymmenistä rajoitteista? Voin elää satavuotiaaksi ukoksi, mutta kuolla pitkän elämän täysin katkerana kiikkustuolissani.

Mutta voin antaa anteeksi, voin antaa asioiden mennä, mihin en pysty vaikuttamaan ja päästää irti oikeudestani tietää, oikeudestani kostaa ja elää juuri nyt laadukkaampaa elämää, kuin moni näennäisesti täysin terve ja rikas.

Kukaan ei ole syyllinen pahoinvointiini tai sairauteeni. En edes minä. Jumalan armokaan ei ole olosuhteista riippuvainen. Jumala ei ehdollista armoaan. Jumala on läpensä uskollinen. Jos en mitään muuta ole oppinut tuntemaan Jumalastani, niin ainakin sen, että hän pysyy uskollisena sanalleen. Ja silloin myös ihmiselle, joka laskee koko luottamuksensa hänen sanansa varaan. Mitään muuta todistusta minulla ei ole. Kivun keskellä kaikki muu menettää voimansa ja merkityksensä. Asiat pelkistyvät. Ääriviivat vahvistuvat.                                                      

Mitä huomenna tapahtuu? Sen tietää ja hallitsee Herra. Tänään seuraan kuitenkin Herraa. Huomisesta ei tiedä meistä kukaan. Mutta senkin hallitsee hän, joka vastasi Assuurin kuninkaalle.
Sama Herra ajaa myös minun asiani ja sinun, joka juuri nyt elät omaa kipuasi. Odota vain…uusi sivu kirjoitetaan, eikä sitä sanele sinun menneisyytesi tai uhkaukset, joita menneisyys vielä koetta kantaa. Muurilla vihollisen vimmaa vastaan seisoo Puolustaja, joka on Pyhä!

"Kun vihollinen tulee kuin virta, Herran Henki nostaa lipun sitä vastaan. Hän tulee Siionille Lunastajana, niille Jaakobissa, jotka kääntyvät synnistä, sanoo Herra" (Jes.59:19b-20, Uuras Saarnivaaran, Jumalan kansan Pyhä Raamatunkäännös).

Esa Sarvi, pastori

Kuvassa "ristin raja" Korsossa.Tämä "luononmuodostelma" kuvaa selkesäti perustaa, jolla uskomme Kristuksessa seisoo.

Minun kohdallani parantuminen kaksi vuotta sitten tapahtuneesta pernavaltimon repeämisestä ja munuaisen menettämisestä on ollut pitkällinen prosessi.

Prosessi, joka jatkuu edelleen. Pitkästä aikaan olen kokenut hienoista vapauden tunnetta ja jopa muistoja siitä mitä on olla täysin terve. Ostin äskettäin uudet rullaluistimet ja takana on muutaman päivän luistelun jälkeen jo useampi kilometri. Vapauden tunne tulee siitä, kun tuuli humisee korvissa ja maisemat vaihtuu.
Elämä voittaa!

Luistellessani minua vastaan käveli muutama tuttu eräällä pitkällä asfalttiosuudella.
Toinen heistä oli liikuntarajoitteinen. Kuulumisten vaihdon jälkeen juttu kääntyi siihen miten ja milloin Jumala parantaa, vai parantaako lainkaan. No, olimme kaikki samaa mieltä siitä, että kyllä Jumala parantaa.

Kun tiedon sanat menevät huti?

Keskustelussa minulle tuli vaikutelma, että ystäväni uskoi Jumalan tahdon olevan aina parantaa ja aina vastata sellaisiin rukouksiin, jossa pyydetään terveyttä. Minä hiukan kyseenalaistin tätä näkökulmaa. Ensinnäkään me emme voi määrätä tai manipuloida Jumalaa parantamaan, saatikka vastaamaan jokaiseen rukousaiheeseen.
Tai oikeastaan sanoisin niin, että kyllä Jumala vastaa rukouksiimme, mutta ei aina niin kuin me odotamme ja hakuamme.

Isäni kuolemasta oli kulunut ehkä kaksi kuukautta, kun olin kuullut lääkäreiltäni vanhan siirrännäismunuaiseni toiminnan huonontuneen. Ajatus dialyysin mahdollisuudesta jossakin kohtaa tulevaisuutta luonnollisesti hämmensi ja pelotti. Oman rajallisuuden ja riittämättömyyden kohtaaminen pelotti.

Niinpä huomasin istuvani Kulttuuritalolla Nokia Mission parantumiskokouksessa.
Eräs Nokia Mission pastoreista (jääköön nimi mainitsematta) sai niin sanotun tiedon sanan ihmiselle, joka sairasti munuaistautia. Tiedon sanan mukaan Jumala parantaisi hänet. Tietysti sana kolahti minuun. Takerruin siihen kuin hukkuva ajopuuhun.
Tilaisuuden loppuosassa hakeuduin rukousjonoon, jossa kyseinen pastori rukoili puolestani. Hän julisti minulle ja palvelutyölleni Jumalan voimaa ja parantumista.
Ja oikeasti tunsin Jumalan koskettavan minua. Uskoin lujasti jopa siihen, että olen parantunut!

Tästä kului ehkä viikko tai kaksi, kun heräsin Meilahden sairaalan teho-osastolla juuri ja juuri ja kuoleman rajoilta pelastuneena. Ammuttiinko Nokia -illassa huti laukaus?
Olivatko tiedon sanat vain toive sanoja, päiväunia toivottomille?

Tässä kohtaa muutama sana niille, joilla on jo ennestään antipatiaa Nokia Mission toimintaa kohtaan: tiedän, että Nokia Missioin illoissa paranee ihmisiä.

Oma mielipiteeni on, että suomalainen kristillisyys tarvitsee heidän kaltaisen yhteisön voimakasta ja uskon henkistä julistusta. Eli älköön kukaan koettako käyttää tätä kirjoitusta omiin tarkoitusperiinsä. Sanoisin ehkä niin, että Nokia Missio on riippuvainen Jumalasta, kuten kaikki muutkin kristilliset seurakunnat ja yhteisöt. Riippuvuus Jumalasta merkitsee myös sitä, että olemme epätäydellisiä, teemme virhearviointeja ja erehdymme.
Mutta oma tapaukseni ei tee tyhjäksi sitä, etteikö Jumala parantaisi.

Oliko tiedon sana "huti kuti" vai sittenkin oikea? Ainakaan siinä rukoushetkessä en kokenut parantumista. Ehkä on vain niin, että meille ihmisille on nöyryyttävää tajuta, että emme läheskään aina saa kertaheitolla kaikkea sitä hyvää, mitä toivoisimme jopa sydämestämme lähimmäisillemme tai itsellemme.

Kuitenkin olen itse saanut vastaanottaa ja jopa joskus jakaa muutamille ihmisille tiedonsanoja, jotka ovat olleet "napakymppejä". Eli sanoman sisältö ja sen seuraukset ovat olleet aitoja. Niinpä uskon edelleen myös siihen, että Jumala voi ja tahtoo parantaa ja kohdata meitä monin eri tavoin.

Toisenlaisia rukousvastauksia

Vajaa kymmenen vuotta sitten eräs ystäväni sairastui kuolemanvakavasti.
Hänen puolestaan rukoiltiin, mutta hän tiesi kuolevansa. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän itkien kyseli Jumalalta, 35- vuotiaana kolmen alaikäisen lapsen äitinä, että "tässäkö tämä elämä oli?" Hänen puolestaan oltiin rukoiltu eri tilaisuuksissa. Tuntui kipeältä kuunnella hänen kysymyksiään siitä, että hän kuvitteli Jumalan antaneen hänelle jonkin tehtävän, mutta nyt kaikki jäisi taakse, lopullisesti.

Kolmenviikon päästä tästä tapaamisesta osallistuin hänen hautajaisiinsa.

Suru ja ilo vuorottelivat hautajaisissa ja muistotilaisuudessa. Ilo kosketti niitä, joilla oli jälleennäkemisen toivo. Jälleennäkemisen toivo johtui siitä, että Jeesus oli ja on todellisuutta. Suru ja jopa toivottomuus kosketti niitä, joilla ei ollut iankaikkisuusvarmuutta, eikä jälleennäkemisen toivoa. Muitta juuri tässä tapahtui se ihme, mistä Jeesus puhuu nisunjyvävertauksessa: "Jos nisunjyvä kuolee, tuottaa se paljon hedelmää".

Poisnukkuneen ystäväni loppuun saakka kestänyt vakaumus ja luja suhde Jeesukseen oli enemmän kuin tuhat hyvää saarnaa. Hänen suvustaan useampi ihminen löysi pelastuksen hänen kuolemansa jälkeen.

Se mitä Kristus oli ystävässäni, tuli nyt esiin. Aivan niin kuin Raamattu sanoo:
"Ja taidolliset loistavat, niin kuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niin kuin tähdet, aina ja iankaikkisesti" (Dan.12:3).

Jumalan suuri salaisuus on se, että hänen kirkkautensa voima ja valtasuurus on kätketty meidän vajavaiseen olemukseemme. Epätäydellisinä, itsessämme aivan liian riittämättöminä ja keskeneräisinä me voimme olla Jumalan työkaluja. Suorastaan hämmästyttävää on se, että Jumala antaa voimansa ilmetä vajavaisissa "astioissa".

Paavali kirjoittaa tästä voimasta:
"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2.Kor.4:7).

Yhdysvaltalainen jo edesmennyt pastori John Wimber sanoi, että hän mieluimmin rukoilee sadan puolesta, joista yksi paranee, kuin että hän olisi kokonaan rukoilematta, eikä yksikään parane. Niinpä hänen palvelutyönsä tuloksena useat ihmiset kokivat fyysisiä ja psyykkisiä parantumisia. Ja uskon, että juuri siksi sairaita paranee edelleen, mikäli painopiste julistuksessa ei ole ihmiskeskeistä vaan Kristus keskeistä.
Paavali sanoo: "Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden" (2.Kor.4:5).

Joskus rukousvastaukset ovat välittömiä, toisiaan prosesseja ja joskus myös Jumalan salaisuuden kätkemiä vastauksia, joilla on myöhemmin esiin tulevat tarkoitusperät.
Aivan kuten ystäväni kohdalla, jonka kuolema itse asiassa pelasti useita ihmisiä.

Joissakin yhteyksissä parantumattomuudesta on syytetty uskon puutetta tai väitetty parantumattomuuden johtuvan synnistä. Jeesus torjui tällaisen teologian (Joh.9:1-3). Tosiasia on vain se, että sovitustakaan ei saavutettu ilman kipua ja kärsimystä. Vajavaisessa maailmassa ja olemuksessamme me olemme osallisia kärsimyksestä.
Mutta kärsimys ei ole kaiken päämäärä, eikä edes tarkoitus.
Edelleen uskon ja julistan: "ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut" (Jes.53:5b).

Valta käskeä

Kun tarkastelemme evankeliumeita, ei Jeesus ihmeemmin rukoillut sairaiden puolesta,
vaan käski sairauden voimia väistymään, rampoja nousemaan ylös ja sokeita silmiä ja kuuroja korvia avautumaan (ks. Matt.8:16-17).

Matteus sanoo: "Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestaan, sillä hän opetti niin kuin se, jolla valta on,
eikä niin kuin heidän kirjanoppineensa" (Matt.7:28-29, korostus tarkoituksellinen).

Samaa valtaa opettaa, heittää ulos riivaajia ja parantaa sairaita, Jeesus delegoi opetuslapsilleen: "Niin hän kutsui kokoon ne kaksitoista ja antoi heille voiman ja vallan kaikkia riivaajia vastaan ja voiman parantaa tauteja. Ja hän lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita" (Luuk.9:1-2).

Sairaiden parantuminen oli ja on merkki siitä, että inhimillisen, sekä saatanallisen pimeyden ja toivottomuuden keskelle on murtautunut valtakunta, jossa lepää Jumalan määräämä auktoriteetti, vanhurskaus, eheys ja rauha. Jumalan valtakunta haastaa epätäydellisyyden ja pimeimmästä pimeimmän.
Kyse on Jumalan kuninkuudesta.

Me emme julista omaa voimaamme vaan Kristusta. Ja mitä vajavaisempia ja riittämättömimpiä me olemme, sitä selkeämmin me tajuamme, että tuo suunnattoman suuri voima on lähtöisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Ihmeestä tulee todella ihme.

Mielenkiintoista on lukea myös apostolien tekoja, joissa opetuslapset ja koko alkuseurakunta noudattivat Jeesuksen antamaa mallia, käskeä sairauden voima poistumaan. Kun Pietari ja Johannes paransivat pyhäkössä olevan ramman kerjäläismiehen, sanotaan Raamatussa näin:
"Niin Pietari sanoi: 'Kultaa ja hopeaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy .' Ja hän tarttui hänen oikeaan käteensä ja nosti hänet ylös; ja heti hänen jalkansa ja nilkkansa vahvistuivat" (Apt.3:6-7).

Huomaa, että Pietari sanoi "mitä minulla on". Mitä hänellä oli?
Kun katsomme kontekstia, huomamme Pietarin juuri tulleen täytetyksi Pyhällä Hengellä ja tulella (Apt.2.luku). Toisin sanoen Pietarilla oli tilanteeseen tilannekohtainen varustus.
Tätä Pyhän Hengen varustavaa täyteyttä nimitetään myös voiteluksi (Luuk.4:14-21; 1.Joh.2:20,27). Uskonkin, että käskyvalta käskeä sairaita paranemaan Jeesuksen nimessä, nivoutuu ja sitoutuu voiteluun, joka annetaan tiettyä hetkeä ja tarkoitusta varten.
Ja edelleen uskon Uuden testamentin opetusten perustella, että tätä voitelua ei rajoiteta tai jaeta harvoille ja valituille, vaan "sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu" (Apt.2:39).

Pyhän Hengen vuodatuksen yhteydessä Pietari vetosi profeetta Joelin profetiaan, jonka mukaan Jumalan profeetallinen Henki vuodatetaan kaiken lihan ylle (Apt.2:16-19).
Kaikki kansan kerrokset tulisivat kosketetuksi.

Mutta jotta tämä aarre ei olisi ihmisen hallittavissa ja määräiltävissä, vaikuttaa sairaiden parantamisen armoitukset yksin Pyhä Henki, Jumalan tahdon, aikataulun ja suunnitelman mukaan: "Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama…Mutta kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki, jakaen kullekin erikseen, niin kuin tahtoo" (1.Kor.12:4,11).

Kun tiedostamme nämä faktat, tulisi meidän entistä enemmän pyrkiä lähemmäksi Herraa ja lähemmäksi sitä voitelua ja Hengen täyteyttä, joka tuo ilmi Jumalan valtakunnan;
sen että Herra on Jumala ja hallitsee! Se saavutetaan elämällä lähellä Jumalaa.
Seura tekee tässäkin kaltaisekseen.

Kestävä lupaus

Sain eräältä ystävältäni sähköpostissa mielenkiintoisen internetlinkin.
Linkin takaa löytyy video, jossa Nick Vujucic, 25-vuotias australialaismies todistaa Jumalan rakkaudesta elämässään. Nick syntyi ilman raajoja. Todistuksessaan hän sanoo, että vaikka Jumala ei vastaisikaan kaikkiin rukouksiimme, eikä muuttaisi olosuhteita, vastaa hän kuitenkin yhteen rukoukseen: hän on kanssamme joka hetki ja joka päivä.

Nick on kiertänyt 19 eri massa kertomassa sanomaa toivon Jumalasta, joka ei rajoitu meidän rajoittuneisuuteemme. Voisi kuvitella, että mies on katkera kohtalostaan, mutta kaukana siitä! Itse tulin hyvin vaikutetuksi tästä todistuksesta.
Oma elämäntilanne saa uusia sävyjä ja kontrasteja.

Ohessa linkki Nickin todistuksen äärelle: http://joshuaonesix.com/
Todistus on englanninkielinen. Toinen linkki on Nick Vujucic'n kotisivuille: http://www.lifewithoutlimbs.org/

Tämän todistuksen myötä toivon elämääsi rohkeutta ja intoa palvella Jeesusta juuri sellaisena kuin olet. Ilmentäköön Jumala voimaansa ja valtasuuruuttaan elämässäsi kaikin tavoin, niin kuin tahtoo. Pyritään entistä lähemmäs liekkiä. Jeesus on Herra ja hänen on kuninkuus ja kunnia! Amen.    

Esa Sarvi, pastori

Tarjoan tällä kertaa bolgini lukijoille pidemmän kirjoituksen, jossa pohdin sitä, miten voimme päättää hengellisen ja ajallisen elämämme hyvin?
Eli miten elää tätä elämää, jonka olemme saaneet Jumalalta.
Minkälaisen haluaisit olevan elämäsi loppukirjoituksen?
Se, että onnistumme elämässä, ei merkitse vastoinkäymisten puutetta tai niiden väistelyä. Pikemminkin kysymys on siitä, miten voisimme elää niin, etteivät vastoinkäymiset muserra elämänhaluamme ja sen hallintaa.

Pastorien keskuudessa on joskus tehty tutkimuksia, joissa on kartoitettu kriteerejä, joilla on ollut merkittävä vaikutus heidän elämän ja palvelutehtävän hyvään päätöksen. Vaikka tutkimukset ovatkin otoksia pastoreiden elämästä, ovat ne mielestäni sovellettavissa myös tavallisen uskovan elämään.

Amerikkalaisen Fullerin Teologisen seminaarin suorittaman tutkimuksen mukaan 50% pastoreista kykenee viemään työnsä ja kutsumuksensa hyvään päätökseen elämänsä lopulla. Toiset 50% tipahtaa "kärryiltä" syystä tai toisesta. Tarkastelemme ensiksi syitä, jotka johtavat elämässä erilaisiin romahtamisiin ja konkursseihin.

1.      Taloudellinen epärehellisyys

Rahan ja mammonan valtaa ei voi kukaan kieltää. Se jolla on rahaa, sillä on yleensä eniten sana- ja vaikutusvaltaa. Kun puhutaan jumalasuhteesta ja sen rakentamisesta, tulisi mielestäni jokaiselle uskoon tulleelle alusta alkaen opettaa, että Jumalan yksi keskeisimmistä luonteenpiirteistä on uskollisuus.
"Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa" (2.Moos.34:6).
"Sillä Herran sana on oikea, ja kaikki hänen tekonsa ovat tehdyt uskollisuudessa" (Ps.33:4).

Jumalan uskollisuus on enemmän kuin lojaalisuutta. Sitä voisi kuvat sanoilla kallio tai vuori. Tuuli voi puhaltaa salamat iskeä ja maisemakin muuttua kallion tai vuoren ympärillä, mutta kallio tai vuori ei hievahdakaan.

Mitä rahaan tulee, Jumala sanoo: "Minun on hopea, ja minun on kulta, sanoo Herra Sebaot" (Haggai 2:8).

Tässä osiossa puhun taloudellisesta moraalista. Mutta asian voisi nähdä paljon laajempanakin suoruutena: patarehellisyytenä, joka koskee jokaista elämämme asiaa ja valintaa. Tässä itse Kristuksen tulisi olla mittapuumme. Hän on itse tie, ja totuus ja elämä (Joh.14:6).

Taloudellinen suoruus lähtee sen käsittämisestä ja hyväksymisestä, että kaikki hyvä, myös ajallinen hyvä tulee loppujen lopuksi Jumalalta. Olemmeko riippuvaisia hänestä vai kättemme työstä? 
Esimerkiksi sapattikäskyn pitäminen merkitsi tämän tosiasian juhlimista ja tunnustamista: elämä ei ole kiinni raadannasta vaan Jumalana armosta.
Se, että Raamattu kehottaa antamaan maan sadon parhaasta osasta (huomaa, ei ylijäämästä) kymmenen osan Jumalalle ja hänen temppelilleen, merkitsee käytännössä sen tunnustamista, että kaikki aineellinen hyvä tulee ensi- ja viimekädessä Jumalalta.
Olen riippuvainen siitä mitä Jumala on, enkä siitä mitä ansaitsen työlläni tai kyvylläni tehdä sijoituksia. Käytännössä antaessani kymmenen prosenttia tuloistani seurakunnalle (vapaaehtoisesti), annan ensisijaisesti Jumalalle.

On sanottu, että rahapussi tulee viimeisenä uskoon. Tänä päivänä oman taloudellisen voiton maksimointi on noussut yhdeksi suurimmaksi epäjumalaksi.
Epärehellisyys alkaa veroilmoituksen tekemisestä ja voi jatkua mitä erilaisimpiin laittomuuksiin. Jeesus profetoi: "Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus" (Matt.24:12). Ilmestyskirjassa Jeesus moitti Efeson seurakuntaa ensirakkautensa menettämisestä (Ilm.2:1-5). Menettäessään rakkautensa Jeesukseen, se oli jo hylännyt Jumalan kunnioituksen ja uskollisuuden. Asioita katsottiin läpi sormien.
Vallalla oli "ihan sama" ajattelu.

Hyvin usein pastoreiden taloudelliset huolet johtavat siihen, että tullakseen toimeen on pastoreiden hankkiuduttava seurakunnan ulkopuolisiin tehtäviin.
Kun ajatellaan hengellisen työntekijöiden toimeentuloa, ovat he riippuvaisia seurakunnan tuesta; siitä miten seurakunnassa annetaan vapaaehtoisia kymmenyksiä (ks. 1.Kor.9:7-14).
Edellä mainitun tutkimuksen mukaan yksi neljäsosa uusista pastoreista siirtyy viiden vuoden sisällä maalliseen työhön, koska taloudelliset paineet käyvät ylivoimaiseksi.
Jos näin käy seurakunnan keskellä, jolla olisi varaa maksaa kunnon palkkaa pastorilleen,
on se mielestäni häpeäksi Jumalan huoneelle.
Haggain kirjassa sanotaan: "Onko sitten aika teidän asua panelilla kaunistetuissa huoneissanne, kun tämä huone on rauniona?
Ja nyt sanoo Herra Sebaot näin: Ottakaa vaari teistänne.
Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi.
Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.
Ja palkkatyöläinen panee työpalkan reikäiseen kukkaroon.
Näin sanoo Herra Sebaot: Ottakaa vaari teistänne.
Nouskaa vuorille, tuokaa puita ja rakentakaa temppeli, niin minä siihen mielistyn ja näytän kunniani, sanoo Herra.
Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa" (Hag.1:4-10)..

Varsinaiset taloudelliset ylilyönnit löytyvät sitten muunlaisista seikoista.
Olen itse joutunut todistamaan tilanteita, joissa jonkun ulkomaisen pastorin palvelutyön nimissä on pidetty yli puolentunnin mittaisia "uhripuheita" ja kerätty hänen "valtavalle herätykselleen" suuri rahalahja. Todellisuudessa, kun asioista on otettu selvää, ei ole ollut mitään herätystä. Uhripuheissa on menty jopa niin pitkälle, että "leskien, orpojen ja sairaiden" oikeus heidän omaan talouteen on vääristetty. Herkkäuskoiset ja vaikutteille alttiit ovat ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon jonkun ökyevankelistan kustannuksella.
Tämän vastapainoksi olen ollut myös mukana tapahtumissa, jossa ulkomaalainen puhujavieras on itse maksanut kulunsa ja jopa joissakin köyhissä maissa pastoreiden osallistumismaksut konferensseihin.

Malakia julistaa: "Tuokaa täydet kymmenykset varastohuoneeseen, että minun huoneessani olisi ravintoa…" (Mal.3:10).
Kysymys on siitä, miten ymmärrämme omaisuuden ja sen alkuperän?

2.      Vallan väärinkäyttö

Toinen asia, joka johtaa lankeemuksiin on vallan väärinkäyttö.  
Vallanhalu puhuu usein käsittelemättömistä asioista, kuten pelko ja hylkäämiset.
Joskus on tilanteita, jossa nuori pastori koetaan uhaksi.
Muodostuu auktoriteettiongelma.
Mutta myös niin päin, että itse käytetään omaa valta-asemaa väärin.
Oma asema nähdään niin tärkeäksi ja luovuttamattomaksi seurakunnan keskellä, että sen varjolla voidaan tallata ja tukahduttaa jonkun toisen, yleensä usean ihmisen kutsumus ja näky. Näitä toimenpiteitä ovat tiukka ihmisten kontrollointi, vallan keksittäminen yhden tai muutaman ihmisen osalle, jopa jonkun palvelutehtävän täydellinen kieltäminen ja tukahduttaminen.

Pahimpia ja kipeimpiä ovat tilanteet, jossa ihmisten paimenuuden kaltaisen johtajuuden sijasta harjoitetaan yrityskulttuurista matkittujen kovien arvojen sääntöjä: "Tulos tai ulos". Seurakuntakasvussa on aina kysymys Jumalan armosta ja armoittamista ihmisistä.

3.      Ylpeys

Ylpeys ei myöskään anna tilaa toiselle. Ylpeyden taustalla voi olla syvää alemmuuden tuntoa, koettuja mollauksia ja nolauksia menneisyydessä, joita ei ole kyetty kohtaaman ja käsittelemään. Mutta ylpeyttä on myös itsensä vähättely ja niiden taitojen ja lahjojen panttaaminen, joita Jumala on antanut.

4.      Seksuaaliset synnit

Fullerin tutkimuksen mukaan peräti 50% tutkituista oli jossakin elämänsä vaiheessa ollut ongelmia ja lankeemuksia seksuaalisilla alueilla.
Lankeemukset koskettelevat pornolehtiä, tv-kanavia, internetiä ja avioliiton ulkopuolisia suhteita. Syyt seksuaalisiin lankeemuksiin ja synteihin ovat varmasti moniselitteisiä. Taustalla on yksinäisyyttä, turhautumista, aikaisempia hyväksikäyttöjä, joita ei olla kyetty käsittelemään; häpeää, mutta myös vastuuttomuutta. Emme katso olevamme kenellekään elämästämme tilivelvollisia. Individualismi määrää tarpeemme.

Kun hengellinen johtaja lankeaa, vetää se seurakunnan ylle häpeän ja apatian.
Näistä paraneminen ja vapautuminen on usein pitkä ja kivun täyteinen prosessi.
Jotkut haavat eivät ehkä parane koskaan, etenkään jos ei ole kykyä antaa anteeksi ja päästä irti halusta kostaa.

Seksuaalisuus itsessään on Jumalan meihin luomisen perusteella laittama lahja.
Raamattuun uskovana ihmisenä uskon sen kuuluvan yksin avioliittoon, miehen ja naisen väliseen suhteeseen (ks. 1.Moos.2:22-25). Kaikki muut seksuaalisuhteet ovat Raamatun mukaan syntiä (ks. 3.Moos.18:20-24; 1.Kor.6:9).
Kukaan ei synny homoksi tai lesboksi. Uskon että ympäristö, kulttuuri ja meille tehty pahuus ja välinpitämättömyys muokkaavat seksuaalista identiteettiämme. Jumala loi ihmisen miehenä ja naisena omaksi kuvakseen. Erilaisuutensa kautta he heijastavat Jumalan luomistyötä ja täydentävät toisiaan, mutta ovat silti samanarvoisia. Siksi seksi saman sukupuolen kanssa on synti Jumalan alkuperäistä luomisjärjestystä vastaan. Jumala loi miehelle "avun" eli toisen. Seksi samanlaisen kanssa on samanlaisen jumalallistamista ja nähdään Raamatussa epäjumalanpalveluksena (Room.1:22-23).

Tänä päivänä ei ole mitenkään "epätavallista" törmätä kulttuureihin ja jopa muoti-ilmiöinä pidettyihin seksisuhteisiin, jossa eletään yhtä aikaa seksisuhteista miesten ja naisten kanssa. Ja näyttäähän kansan kirkonkin sisällä vallitsevan asiasta epäselvyys.
Mutta Raamattu ei ole epäselvä: "…älkää olko uskottomat nuoruutenne vaimolle.
Sillä minä vihaan hylkäämistä" (Mal.2:15-16).

Tiedostaessamme edellä mainitut asiat, tulisi seurakunnan luoda edellytykset myös seksuaali-identiteettimme eheytymiselle. Asioista tulisi olla turvallista puhua ilman torpedoimisen pelkoa. Homofobia, kykenemättömyys tai haluttomuus puhua seksuaalisuudesta ei ole oikea tapa suhtautua asiaan.

Sitä enemmän meidän tulee antaa tukea kristilliselle avioliitto- ja perhetyölle.
Nykyisessä "kaikki on sallittua" ajattelussa normatiivinen Raamatun opetus joutuu kasvavassa määrin yhä laajamittaisemman hyökkäyksen kohteeksi.
Aivan kuten HNMKY:n avioliittokoulutus Vantaan Tikkurilassa.

Miksi sitten seksuaaliset lankeemukset ovat usein niin tuhoisia ja kauaskantoisia?
Siksi, koska seksuaalisella alueella me olemme kaikkein paljastuneimpia ja alttiimpia rikkimenemiselle. Jotta joku uskaltaa avautua toiselle seksuaalisuuden alueilla, vaatii se ehdotonta uskollisuutta! 
Suorastaan patarehellisyyttä ja luottamusta.

5.      Ongelmat perhesuhteissa

Myös jatkuvat ristiriidat perhesuhteissa luovat jännitteitä.
Väitän, että tämän päivän seurakuntaelämässä yksi suurimpia epäkohtia on diakonian puute. Diakoniasta saatetaan puhua, mutta käytännössä se voi olla "mappitavaraa". Laaditaan hienoja suunnitelmia, miten auttaa yksinäsiä, vanhuksia ja lapsiperheitä,
mutta yleensä suunnitelmat jäävät mappeihin.

Oman sairauslomani aikana olen järkytyksekseni laittanut merkille, miten helposti ihminen voi tipahtaa kaikesta seurakunnan touhusta pois.
Kukaan ei jaksa, muista tai viitsi ottaa sinuun yhteyttä, ellet itse ole aktiivinen kokouksissa ja jumalanpalveluksissa kävijä. Niin sanotuissa käytävä- ja kirkon vaatenaulakkokeskusteluissa ja vanhimmistojen kokouksissa saatetaan todetta jonkun perheen avioliiton hajonneen, jonkun lapsen muuttaneen avoliittoon, jonkun vain muuten jääneen pois toiminnan piiristä.
Toimenpiteitä saattavat olla kirjeet vanhimmistolta tai vielä yleisemmin asioiden vaientaminen. Joskus kysymys on kyvyttömyydestä hoitaa kipeitä ihmissuhdeasioita. Todetaan, ettei ole resursseja auttaa, kun oma elämäkin on jo niin kiireistä.

Mutta on myös seurakuntia, joissa kaikkia seurakunnan jäseniä rohkaistaan diakoniaan. Käytännössä tulemaan apuun pyytämättä, kun hätä on suurin.
Itse koimme tällaista apuun tulemista sairastuttuani vakavasti parisen vuotta sitten.
Meille jopa täysin tuntemattomat ihmiset tarjosivat apuaan lastenhoidon ja taloudellisen tuen myötä. Joskus diakonia sanana voi herättää liian korkealentoisia ajatuksia.
Kysymys on ystävyydestä ja aidosta välittämisestä, ettei kukaan jäisi yksin.

6.      Paikoilleen jämähtäminen

Se, että kasvamme hengellisesti ja henkisesti edellyttää jatkuvaa itsensä kehittämistä ja oman elämän työstämistä. Jokainen tietää, kumpi kehittää meitä enemmän: kaukosäädin vai kirja? Jotta pastorit kykenevät antamaan uutta, tulee heillä olla edellytykset ja halu kehittää itseään jatkuvasti. Sama koskee jokaista ihmistä. Tietoa on saatavilla. Kysymys onkin tämän tiedon ja välineiden löytämisestä ja oikeasta hyödyntämisestä. Tänä päivänä uskoville on tarjolla runsaasti erilaisia raamattukursseja, kasvuryhmiä, hyvästä kirjallisuudesta puhumattakaan.

7.      Tunnevammaisuus

Joillakin tutkimukseen osallistuneilla pastoreilla palvelutyö jämähti paikoilleen käsittelemättömän menneisyyden kanssa. Suomalaisia on kasvatettu häpeällä.
Häpeä on ollut rangaistus ja kasvatuskeino. Häpeän tunne on kuin sisäänpäin suuntautunut romahdus, joka kokonaisvaltaisesti pysäyttää ja lamauttaa ihmisen.[1]  
Dosentti Raimo Sinisalo sanoo eräässä artikkelissaan, joka käsittelee häpeää,
että "siitä (häpeästä) voi seurata vaikean lamautumisen lisäksi inho tai raivo tai viha,
jotka puolestaan voivat suuntautua itseä tai muita ihmisiä kohtaan".[2]

J. Robert Clinton  ja Richard Clinton ovat edellä mainitun laajamittaisen pastoreille tehdyn tutkimuksen takana. He tutkivat myös syitä, mitkä ovat johtaneet hengellisten johtajien palvelutehtävän hyvään päätökseen. Seuraavassa kuusi väkevää tekijää.[3]

1. Väkevä ja elävä jumalasuhde läpi elämän

Edellytys raikkaalle ja jatkuvasti uudistuvalle hengelliselle elämälle ei löydy kokoussarjoissa laukkaamisesta. Ensisijainen tekijä on omasta hengellisestä kasvusta huolehtiminen.
Pidän huolen siitä, että olen jatkuvasti innostunut Jumalasta. Luen ja opiskelen hänen sanaansa riippumatta siitä, tuleeko sitä mitään "tunteita" tai muita "säväreitä".
Sama koskee rukouselämää.

Itse kuuluun siihen teologiseen koulukuntaan, joka uskoo armolahjojen toimintaan tässä ja nyt. Jos siis olet saanut armolahjan puhua kielillä, niin puhu Jumalalle rukoushetkissäsi.
Et tarvitse siihen kirkkoa. Voit rukoilla kielillä ajaessasi autoa tai maatessasi sängyssä. Raamatun mukaan kielillä puhuva rakentaa itseään (1.Kor.14:4). Eli se vie sinut lähemmäs Jumalaa ja avaa hengelliset aistisi jumalallisille aaltopituuksille. Jumalan palvonta ja ylistys on kuin magneetti, joka taas vetää Pyhän Hengen puoleesi…tai sinut hänen puoleensa.

2. Oppilaan asenne

Jeesuksen tapa opettaa opetuslapsiaan oli tehdä heistä hänen kaltaisiaan ja hänen seuraajiaan kaikessa: "Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi:
"Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni,
kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.
Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt.28:18-20).
Näin sanotaan vuoden 1938 kirkkoraamatussamme ja jokseenkin samoin myös vuoden 1992 käännöksessä.

Kun katsomme Matteuksen tekstiä alkutekstistä, ymmärrämme että nykykäännöksemme edustavat pitkälti luterilaista kastekäsitystä.[4] Sen mukaan opetuslapseuttaminen tapahtuu kastamalla. Alkutekstissä opetuslapseuttaa on imperatiivi eli käskymuoto.
Muut verbit ovat partisippimuotoja.

Käännöksen tulisi kuulua jokseenkin tähän tapaan: "Menkää, tehkää opetuslapsiksi, kastettuanne heidät nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen".

Kaste oli siis alkusysäys opetuslapseuttamiselle. 

Ajassamme liikkuu mielestäni liian paljon kertakäyttökristillisyyttä ja uskonnollisuutta,
joka ei kykene vastaamaan ihmisten syvimpiin tarpeisiin. Kiertäessäni puhumassa joissakin seurakunnissa viimeisen puolenvuoden aikana, olen havainnut, että tilaisuuksissa käydään silloin tällöin, sen suuremmin sitoutumatta seurakuntaelämään.

Opetuslapseuttaminen merkitsee Jeesuksen vastaanottaneiden ihmisten järjestelmällistä opettamista seuraamaan Jeesusta. Ilman tätä uskoon tulleesta ihmisestä ei kasva kypsää, hedelmää kantavaa uskovaa.

Kun tulin itse aikoinaan uskoon, sain kasvaa seurakunnassa, jossa systemaattisella ja hyvin syvällisellä raamatunopetuksella oli iso sijansa.
Kiitos vain Helsingin Lähetysseurakunnalle! En yhtään liioittele sanoessani,
että kuusi ensimmäistä uskossa olo vuottani oli kaikkein ratkaisevampia.
Rakastuin Lähetysseurakunnan pastoreiden opetusten myötä Jumalan sanaan. Kolossalaiskirje 3:16 sanoo seuraavaa: "Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana".   

Tämän päivän teologisessa ja uuspakanuuden sekamelskassa puhtaan sanan tuntemisen tärkeys on luovuttamaton. Mutta ei vain luetun sanan, vaan myös sen ymmärtämisen välttämättömyys. Edesmennyt Vineyard -liikkeen perustaja, pastori John Wimber sanoi:
"It's not enough to be biblically literate, we must be biblically obedient also."
Eli suomennettuna: "Ei riitä, että olemme kirjaimellisesti raamatullisia.
Meidän tulee olla raamatullsia myös kuuliausuudessa".

Opetuslapseuttamisen keskeisin osa-alue on oppia elämään Raamatun mukaan, niin että entisen elämämme syntitottumukset ja tavat jäävät pois.
Ef.1:12 on merkittävä jae, joka kuvaa mistä Kristuksen seuraamisessa on kyse:
"Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi" (vuoden 1992 käännös).
Eli rakastan ja tavoittelen sitä, mitä Jumala edustaa ja on.

3. Kristuksen kaltainen luonne

Kristuksen kaltainen luonne edustaa sitä mitä Jeesus on itsessään: "oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne" (Matt.11:29). Joudumme tekemään elämässämme jatkuvasti valintoja. Kyse on sisäisestä kasvustamme ihmisenä. Samoin siitä, mikä tai mitä asiat määrittävät valintojamme.
Omat mieltymyksemme, tottumuksemme, yleinen mielipide vai Jumalan sana?

4. Vakaumuksesta kiinni pitäminen

Ne uskovat, joiden vaellus on päättynyt hyvin, ovat pitäneet kaikissa elämänsä olosuhteissa kiinni vakaumuksistaan ja lupauksistaan Jumalalle.
Uskollisuus Jumalaa kohtaan on johtanut myös henkilökohtaisten näkyjen ja unelmien toteutumiseen.
Meitä ei ole vain kutsuttu maksamaan asuntolainaa, luomaan hyvää ja tyydyttävää työuraa ja vakaata eläkettä. Raamattu puhuu henkilökohtaisesta näystä ja sen ehdottomasta välttämättömyydestä.
Onko sinulla näkyä Jumalasta?
Onko sinulla unelmaa saada tehdä jotain hyvää Jumalan kanssa?
"Minä seison vartiopaikallani, asetun varustukseen ja tähystän, nähdäkseni, mitä hän minulle puhuu, mitä hän valitukseeni vastaa.
Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: "Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä.
Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy" (Hab.2:1-3).

Kristityn kohdalla näky ja unelmat kiteytyvät sen hyvän eteenpäin jakamiseen, mitä me olemme saaneet itse Jumalalta. Eli lyhyesti: Jumala on hyvä ja haluaa osoittaa hyvyyttään meidän kauttamme.

Sananlaskujen kirjaan on kirjoitettu: "Missä ilmoitus puutuu, siinä kansa käy kurittomaksi" (Sanl.29:18). Heprealaisessa tekstissä sanan ilmoitus kohdalla on hepreankielinen sana chazon, joka merkitsee unelmaa, näkyä, ilmoitusta.
Englanninkielinen King James Raamattu kääntää jakeen: "Missä ei ole näkyä, siellä kansa hukkuu". Näky ja vakaumus on siis elintärkeä, suorastaan välttämättömyys.
Se puhuu myös toivosta.

5. Jumalan päämäärien toteuttaminen omassa ja seurakunnan elämässä

Tämä oikeastaan kiteytyy jo edelliseen. Jeesuksella oli yksi päämäärä:
tuoda Jumalan valtakunta ihmisten keskelle ja osoittaa se tavalla, joka mullisti maailman. Paavali seurasi tässä Kristuksen jalanjälkiä. Hän kirjoittaa:
"Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.
Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen
ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta,
sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta,
sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella;
tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta" (Filip.3:7-10).

6. Tilivelvollisuus jollekin omasta elämästä: mentorit

Näiden viiden teesin lisäksi kuudes merkittävä tekijä, mikä on auttanut hengellisessä ja henkisessä kasvussa on ollut mentorisuhteet läpi elämän. Pastorit, joiden vaellus on päättynyt hyvin ovat olleet tilivelvollisia elämästään jollekin toiselle auktoriteetille.
Usein vielä niin, että heillä on ollut läpi elämän erilaisissa tilanteissa useita eri mentoreita.

Mitä mentorit ovat?

He ovat hengellisiä isiä ja äitejä, joille voimme uskoutua. He ovat neuvonantajia, jotka tukevat ja rohkaisevat meitä hengellisessä ja henkisessä kasvussamme ja positiivisesti "potkivat" meitä eteenpäin. He myös tukevat meitä tiukoissa paikoissa.
Usein myös mentorit itse kasvavat mentoreiksi tosille.

Meillä täytyy olla joku, jolle uskallamme ja voimme puhua kipeimmistä asioistamme. Joku, joka julistaa meille syntimme anteeksi jne.   
Osa pastoreiden lankeemuksista johtuu mentorin puutteesta.
Ei ole ketään, jolle tunnustaa syntistä, ei ketään jolle olisi tulivelvollinen vaelluksestaan.

Kerronpa tähän loppuun erään tapauksen jonkun vuoden takaa.
Olin juuri hakemassa parasta ystäväni ja yhtä mentoriani lentoasemalta.
Ajoimme moottoritietä pitkin jutellen niitä näitä. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin tunnustanut hänelle jonkun syntini puhelinkeskustelussa ja saanut ystävältäni synninpäästön. Kesken kaiken hän kysyi, että miten olen pärjännyt asian kanssa.
Hetken aikaa tunsin oloni epämukavaksi, mutta sitten oloni muuttui helpottuneeksi:
joku välittää minusta oikeasti, en ole yksin.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, siihen sanakin meitä kehottaa.

Aurinkoisia kevätpäivä.
Esa Sarvi, pastori